Erik Kakko on lahtelainen jääkiekkoikoni. Kiekkoreippaan juniorikoulun kasvatti oli nostamassa Hockey-Reipasta SM-liigaan 80-90-lukujen vaihteessa. Hän pelasi 90-luvun alussa lahtelaisen kiekkoilun vaikeita kausia Reipas Lahden aikana. Pelicansiin palattuaan Kakko on ollut todistamassa toiminnan vakautumista ja organisaation kehittymistä entistä ammattimaisempaan suuntaan.

 

Pari vuotta sitten Kakko vielä vakuutteli, että lopettamisen tullessa ajankohtaiseksi kiekko saisi jäädä tyystin; ei edes höntsäpelejä ikämiesten kanssa. Tästä mies on joutunut hieman tinkimään.

 

-          Olen mä jäällä käynyt ja ensimmäinen harrasteporukan turnauskin on jo heinäkuun lopulla tulossa. Kutsuja on tullut paljon kaikenlaisiin jäähommiin. Laskeskelin, että jos kaikkiin menen, niin olen ihan yhtä paljon jäällä kuin ammattiuran aikana, nauraa Kakko ja lisää heti, että muutkin harrastukset saavat nyt osansa.

 

Kakon uusi työura pitää sisällään myyntityötä ja asiakaskontaktointia Concept10 –nimisessä IT- ja ICT-palveluja tarjoavassa isossa yrityksessä.

 

 

 

Kun Erik Kakko tuli 17-vuotiaana junnuna kesken kauden mukaan Hockey-Reippaan divarijoukkueeseen, oli lahtelainen kiekko melkoisessa nosteessa.

 

-          Meillä oli hyvä divariporukka ja nousu liigaan oli hieno juttu. Liigassakin menestyttiin ihan hyvin, mutta sitten tuli se ensimmäinen lama. Ja se tuli aika kovalla kädellä. Seura oli yhtäkkiä tilanteessa, jossa ei ollut varaa maksaa pelaajille palkkoja ja siitä alkoi jyrkkä alamäki, muistelee Kakko.

 

-          Reipas Lahdessakin vielä pelasin. En kylläkään enää sillä kaudella, kun seura putosi divariin. Koskaan en ole pudonnut liigasta. Olen ollut vaan nostamassa joukkuetta sinne.

 

Tässä kohdin oli oikea aika vaihtaa maisemaa. Kakolla olisi ollut mahdollisuus lähteä Lahdesta jo vuotta aiemmin, mutta mies jäi, kun niin oli sovittu. Viimein vuonna 1993 tuli suuri ja mahtava TPS ja teki tarjouksen. Siihen kannatti tarttua.

 

-          Se oli ihan selvä asia, että sinne piti lähteä jo ihan oman kehittymisenkin kannalta – sekä pelaajana että ihmisenä. Ja päästä niin hienoon organisaatioon, mitä TPS silloin oli. Ja niin hienoon valmennukseen.

 

-          Vladimir Jursinovin valmennuksessa ei kauhean helppoja päiviä ollut. Meillä oli kahden viikon kesäloma ja lauantait treenattiin kesälläkin me nuoret pojat.

 

Noiden aikojen aisaparina Kakolla oli Petteri Nummelin, joka siirtyi loppukaudeksi 92-93 Reipas Lahteen pelaten täällä 14 ottelua. Kaverukset siirtyivät Lahdesta yhdessä Jursinovin kovaan kouluun.

 

-          Hävittiin silloin ekan TPS-kauden jälkeen finaali Jokereille ja mentiin Petun kanssa toimitusjohtajalta kysymään, että saataisiinko ottaa sopivasti tarjolle osuneet etelänmatkat. (Jyrki) Santala sanoi, että ottakaa ihmeessä. Mentiin sitten hallille, niin Jursi tuli ihan kuumana, että ”kuka antoi luvan”. Saatiin kuitenkin lähteä ja sitten, kun palattiin, niin kelkka oli ihan kokonaan kääntynyt. Jursi oli hallilla ottamassa meitä vastaan ja sanoi, että olette niin terveen näköisiä, että voisitteko lähteä kesällä uudestaan. Katsottiin Petun kanssa toisiimme hölmistyneinä, naureskelee Kakko.

 

-          Opettavaista, mutta rankkaa aikaa. Me kulutettiin aikaa jäähallilla ihan älyttömästi.

 

 

 

Seuraavalla kaudella Kakko loukkaantui. Tervehdyttyään hän pelasi muutaman kuntoutumispelin Kiekko-67:ssa, mutta peliaika Tepsissä oli sen jälkeen kortilla. HPK:lla oli loukkaantumisongelmia ja niinpä tuli taas aika vaihtaa maisemaa.

 

-          Tuli kysely mulle Koiviston Tompalle ja (Vjatseslav) Fandulille, että siirryttäiskö me Hämeenlinnaan. Ensin kolmen ottelun ajaksi, joista eka oli vielä Tepsiä vastaan, jota en saanut pelata. Se keikka oli siinä ja sitten takaisin Turkuun. Sen jälkeen alettiin siirtorajan lähestyessä pyörittelemään sitä, ollaanko kuuden pelaavan pakin joukossa vai ei. Ja kun Kerholla oli kiinnostusta, mulla halua siirtyä ja TPS ei laittanut vastaan, niin siirryin sitten HPK:n paitaan loppukaudeksi 94-95.

 

Hämeenlinnan kausiaan Kakko muistelee lämmöllä. Valmentajina nähtiin viiden kauden aikana Hannu Savolainen, Sakari Pietilä, Hannu Kapanen, Kari Heikkilä, Alpo Suhonen ja Teijo Räsänen. Näistä erityisen kunnioittavaan sävyyn Kakko puhuu Sakke Pietilästä.

 

-          Sakke rakensi porukan todella hyvin yhteen kuuluvaksi. Meistä tuli pienen paikkakunnan joukkue, nimenomaan joukkue. Sakke toi ammattimaisuuden HPK:hon. Tietysti Tepsissäkin homma oli ammattimaista, mutta se oli enemmän sitä neuvostoliittolaista hoivaamista ja kyttäämistä. Sakke toi yhden valmentamansa kauden aikana hämeenlinnalaiseen kiekkoon ajatuksen yksilön vastuusta.

 

-          Siitä jäi pieni harmitus, kun oltiin HPK:n kanssa muutaman kerran lähellä mennä ihan loppuun asti, harmittelee Kakko.

 

 

 

Viittä Hämeenlinna vuotta seurasi viisi vuotta ulkomailla. Ensin kaksi Sveitsin Langnaussa ja sitten kolme Ruotsissa. Langnau oli pieni kahdeksan tuhannen asukkaan kylä Emmenthalin laaksossa. Miten sinne eksyi ammattilaiseksi lahtelainen Kakko?

 

-          Se alkoi olla sitä aikaa, että oli mahdollista lähteä ulkomaille ammattilaiseksi. Aikaisemmin sen pystyivät tekemään vain ”aivanaivan huiputhuiput”. Langnaun valmentajana oli tuolloin Bengt-Åke Gustafsson, joka oli nähnyt mut maajoukkueen mukana. Ne tarjosi mulle pestiä ja mä vastasin, että ilman muuta lähdetään.

 

-          Sinne mentiin ja oli kyllä yksi elämäni parhaita ratkaisuja lähteä ulkomaille. Se kasvatti niin valtavasti sekä pelaajana että ihmisenä. Siellä ei ole välttämättä sitä tukea ja turvaa lähellä, vaan siellä pitää oikeasti olla aikuinen ja selvitä itse asioista. Vaan hyvin meni ja vastaanotto Sveitsissä oli mitä parhain. Hommat toimi ja paljon auttoi tietysti se, että pelikin kulki. Pelata sai niin paljon kuin jaksoi.

 

Kaudelle 2001-02 Gustafsson palasi kotiin Karlstadiin valmentamaan Färjestadia ja pyysi Kakon mukaansa. Kahden seuraavan kauden päätteeksi Ekku pääsi juhlimaan Ruotsin mestaruutta.

 

-          Meillä oli Färjestadissa ihan uskomaton joukkue. Me rikottiin varmaan kaikki ennätykset ja ne on luultavasti edelleen voimassa. Esimerkiksi me vietiin playoffit 10-0 , eikä kovin montaa maalia mennyt omiin. Tehtiin eniten maaleja ja pisteitä runkosarjassa ja sitä rataa.

 

-          Tämä oli ensimmäinen mestaruus, jota sain itse juhlia. Periaatteessa mulla pelit riitti TPS-paidassa kaudella 94-95, kun siirryin kesken kauden Hämeenlinnaan. Nimi on mestaruusluettelossa, mutta en ole kysellet minkään mitalien tai mestaruussormusten perään. Färjestadin mestaruus oli mulle henkisesti se eka.

 

Seuraavan kauden jatkosta Färjestadin kanssa oli jo suullisesti sovittu, kun yhtäkkiä ilmoitettiin, ettei sopimusta tulla tekemään. Oma poika Fredrik Olausson oli palaamassa NHL:stä kotiin, eikä Kakon palveluksia tarvittu. Uusi seura löytyi pian Göteborgista. Olaussonkaan ei lopulta valinnut Färjestadia, vaan pelasi lopulta HV:n riveissä.

 

Kakkoa tämä ei häirinnyt. Mies oli päässyt mestaruuksien makuun ja niinpä Västra Frölunda otti kirkkaimmat mitalit kaudella 02-03.

 

-          Göteborg meni ihan sekaisin Frölundan mestaruudesta. Ne eivät olleet kymmeniin vuosiin voittaneet mitään. Edellinen mestaruus taisi olla vuodelta 1965. Toiselle Frölundan kaudelle odotukset oli kovat, mutta se ei ihan niin hyvin sujunut joukkueelta, eikä itseltäkään. Siinä kohtaa alettiin jo miettimään kotiinpaluuta.

 

 

 

 

Ensimmäiset kontaktit Lahden suunnalta oli otettu jo ensimmäisen Frölunda-kauden aikana. Kakko ilmoitti kuitenkin silloin, että hän jatkaa Götebogissa kaksivuotisen sopimuskautensa loppuun. Vuoden kuluttua neuvottelut Pelicansin kanssa alkoivat tosissaan.

 

-          Mä olin kuitenkin sitä miettinyt, että joskus olisi kiva purkaa noita matkalaukuja pidemmäksikin aikaa ja pelata kotikaupungissa vielä.

 

-          Matikaisen Petu oli mun ekalla Pelicans-kaudella valmentajana. Se oli aikamoinen taistelukausi ja iso kunnioitus sille joukkueelle. Niillä resursseilla taisteltiin, eikä luovutettu missään vaiheessa. Saatiin katsojat pysymään katsomossa. Silloin oli mun käsityksen mukaan aika kinttaalla, miten lahtelaisen kiekkoilun kanssa käy, mutta me pelaajat ei tietysti voitu muuta kuin pitää huolta siitä omasta ruudusta – pitää huolta, ettei se meistä ainakaan jää kiinni. Peliaikaa tuli suhteellisen runsaasti, muttei siitä oikain auttanut valittaa, naurahtaa Kakko.

 

-          Aika moni seura lähestyi silloin siirtorajan lähellä, mutta mä olin sen lupauksen joukkueelle antanut, että täällä pelaan, kunhan kaikki muut hommat toimii.

 

Kun sitten Hannu Aravirta astui Pelicansin päävalmentajaksi, alkoi lahtelaisen kiekkoilun tähän asti määrätietoisin kehittymisen jakso. Kakko näkee asian myös uskottavuuskysymyksenä.

 

-          Ara toi Lahteen ammattimaisuutta – hiukka samaan tapaan kuin Sakke Pietilä Hämeenlinnaan. Mutta ennen kaikkea Ara jo pelkkänä nimenä toi lahtelaiseen kiekkoiluun uskottavuutta. Muuallakin huomattiin, että täällä ollaan tosissaan.

 

-          Nyt Pelicans on ollut järkevällä tiellä jo pidempään aikaan. Kehitytään ja kasvetaan rauhassa. Ei tämänkokoisen organisaation perse kestä sitä, että joka vuosi kokeillaan vähän sitä sun tätä. Samaten se, että Kiekkoreippaan juniorityö tuottaa jatkuvasti hyviä pelaajanalkuja ja ne on päässeet kasvamaan tuossa mukana. Tärkeitä juttuja.

 

Pitkän uran kipupistekin tulee esiin ihan kysymättä. Viime kauden pettymys on edelleen vaikea pala. Pelicansin tavoitteet olivat aivan toisessa päässä sarjataulukkoa.

 

-          Viime kauden piti olla lahtelaiselle jääkiekkoilulle SE kausi… kun saadaan jotain kaulaan roikkumaan. Mutta urheiluelämä on joskus raakaa ja täytyy muistaa, että kaikki ei aina mene niin kun haluaa, ja että siellä on vastustajatkin.

 

-          Kyllä mä sitä olen miettinyt, miksi viime kausi oli niin takkuista. Pitkän jutun sijaan voisin sanoa lyhyesti, että jos sä häviät, niin et ole tarpeeksi hyvä. Kaikenlaisia syitä voi käydä läpi, mutta onko ne sitten oikeita syitä vai tekosyitä.

 

-          Varmasti ne, jotka tällä hetkellä seurassa toimii, on analysoineet, mikä meni pieleen ja tekevät oikeita ratkaisuja. Nyt näyttäisi että ensi kaudesta tulee Pelsun osalta mielenkiintoinen.

 

 

 

Erik Kakko sanoo, että hänellä on ollut hyvä ja mukava ura. Mihinkään jossitteluun ei esimerkiksi seuravalintojen suhteen ole mitään syytä. Hauskoja muistoja on paljon. Yksi hauskimmista kommelluksista sattui uran ensimmäisessä maaottelussa.

 

-          Se taisi olla Izvestija-turnaus. Hyppäsin laidan yli ekan maajoukkuepelin ekaan vaihtoon ja housun lahje tarrasi laitaan niin, että putosin laidan yli jäälle pää edellä. Onneksi peli oli toisessa päässä kenttää, joten televisiosta sitä ei kukaan nähnyt. Keräilin kamojani ja totesin, että tämähän alkoi hyvin. Vaan hyvin se siitä jatkui ja sain tuossa matsissa tehtyä ekan maajoukkuemaalinkin. Ruotsia vastaan.

 

Hieman aiemmin Kakko sanoi, ettei oikeastaan tunne isompaa haikeutta lopettaessaan kiekkoilu-uransa. Mutta hieman haikeuttakin on selvästi ilmassa.

 

-          Oikeastaan jään kiekkourastani kaipaamaan vain kahta asiaa. Taklauksia. Noissa harrastepeleissä kun ei saa taklata. Ja toinen asia on se fiilis, mikä jäällä on silloin, kun pelataan täydelle hallille. Siinä on jotain ihan ainutlaatuista, fiilistelee Kakko.

 

 

Yli 20 vuotta pääsarjakiekkoa on pitkä pesti. Pisin yhtäjaksoinen kausi Kakon uralla olivat kuusi viimeistä vuotta Pelicans-paidassa. Jatkossakin hänet nähdään Pelicansin kotipeleissä. Katsojana ja esimerkkinä kasvaville lahtelaisille kiekkosukupolville. Mies, jonka sana on aina pitänyt. Mies, joka on aina kelvannut esimerkiksi myös kiekkokaukaloiden ulkopuolella.

 

Lahtelaisen ja suomalaisen jääkiekkoilun puolesta: Kiitos tähänastisesta, Erik Kakko.

 

 

 

Ilkka Talasranta